|
Ensin ajattelin, etten jaksa päivittää painoa tänne, koska se on noussut, koska kesäkuu lähti vähän käsistä. 200 euron arvosta tilattu pikasafkaa. En oo ylpee, mutta pakko sanoa se ääneen, koska sellaista ei voi korjata, mitä ei myönnä itselleen(kään). Onnistuin lopettamaan tämän kierteen jo kerran joskus aikaisempina vuosina, kun tilanne eskaloitui samanlaiseksi, mutta sorruin tuohon tilauskuvioon uudelleen, koska en jaksa sosiaalisten pelkojen/hävetyksen takia käydä aina kaupassa... ja sekin on ehkä vain tekosyy. Syöminen on ihanaa ja hyvän ruoan syöminen on vielä ihanampaa. Mä oon huono rajojen kanssa.
Pikasafka on pannassa, koska mun rahankäyttö lähtee käsistä, tililtä menee niin kauan kuin siellä on rahaa ja lopuksi siirryn tilaamaan puhelinlaskuun, mikä johtaa noiden järjettömien summien kasautumiseen.
Tähän päälle vielä se, että taloudellinen tilanne on muutenkin ollut tälle kuulle vähän haastava, koska muut asiat ei ole menneet kuten piti.
Mutta olen selvinnyt.
Kesäkuun suurin ongelma oli kai erään tukiryhmän loppuminen kesätauon ajaksi ja mulla oli vaikeuksia sopeutua tilanteeseen, kun olin tottunut siihen, että mulla oli joka toinen perjantai niin sanotusti "omaa aikaa", jolloin mulla oli lupa olla pari tuntia tavoittamattomissa siksi, että keskityin itseeni ja omiin tarpeisiini. Erityisesti toi tukiryhmä antoi voimaa ja käytännön ideoita masennuksen ja sos. pelon kanssa pärjäämiseen arjessa. Se oli varmaan perusta koko muutokselle, minkä kävin keväällä läpi. Sen avulla jaksoin yrittää nousta taas jaloilleni.
Vuoden alussa en ollut mitään muuta kuin yksi onneton klöntti soluja, mulla ei ollut mitään suunnitelmia, haluja tai mielenkiinnonkohteita. Mä en halunnut tehdä yhtään mitään, muuta kuin olla ja hengittää ja pelata tietokonepelejä kavereiden kanssa.
Jotenkin se omien tunteiden jäsentely ja sen huomaaminen, ettei olekaan ihan hirveän yksin niiden asioiden kanssa, oli jotain sellaista, mitä tarvitsin. En osaa hirveän hyvin pyytää apua ja sen takia mun läheiset ei siihen yleensä reagoi, koska onnistun muotoilemaan asian niin, ettei se ole vakava, kiireellinen tai mitään muutakaan, itseasiassa sen voi unohtaa kokonaan, sori, että edes nostin sen esille.
Halusin kai vain tulla kuulluksi ja huomatuksi ihmisenä, jolla on myös tarpeita. Sen sijaan, että olisin vain loputon resurssi muille.
Tämä siis kai jätti tyhjyyden, jota yritin tapojeni mukaan paikata ruoalla. Mun syömisongelmat on vähän kaksipiippuisia, toisaalta mulla on syömishäiriötaustaa, mutta nykyään mun syömiskäyttäytymiseen vaikuttaa enemmän mun sosiaaliset ongelmat.
Ennen muinoin teini-iässä kärsin anoreksiasta ja multa lähti aika paljon painoa pois ihan lyhyenkin ajan sisällä, mutta siihen ei oikein kukaan kiinnittänyt silloin huomiota, koska silloin oli meneillään kaikkea muutakin ja mä en sinällään ikinä ihan alipainoon asti päässyt, mutta jotain sellaista ihannoin aika hävyttömästi.
Muutama vuosi eteenpäin ja aloin seurustelemaan mun ex-kihlattuni kanssa, jossa noi syömiskuviot toisaalta alkuun jatkoi samaa kaavaa, mutta parisuhteen huonontuessa ja lakatessa toimimasta, alkoi tilanne menemään päinvastaiseen - söin täyttääkseni jonkin tyhjiön, urheilin kyllä edelleen ja olin hyvässä kunnossa, mutta söin yksin ollessani aivan tajuttomia määriä. Suklaa oli monissa tapauksissa parempaa kuin seksi...
Ne kerrat, kun olen normaalissa painossa ollut, on olleet elämässäni sellaisia hetkiä, kun mulla on ollut terveet rajat ihmisille ja oon pystynyt käsittelemään mun tunteitani jollain muulla tavalla, kuin ruoalla. Tai kun oon tuntenut itsestäni jotain muuta, kuin mitä tunnen tällä hetkellä - tällä hetkellä mua seuraa häpeä. Ruoka antaa mulle jonkun "mood boostin", siksi jään siihen koukkuun ja tuhoan vaikka taloudellisen kykeneväisyyteni, että mulla olisi parempi olo, edes hetken.
Toisaalta, samasta syystä varmaan laihduinkin keväällä enemmän, koska pystyin kanavoimaan omat tunteeni siihen tukiryhmään ja nyt kun pitäisi pärjätä taas omillaan, niin mä mieluummin syön, kuin kohtaan tunteitani.
Eipä tässä muuta kuin kohti vaan uusia pettymyksiä!
|